Viime viikot ovat olleet myllerrystä. Elämä on hyppyyttänyt suuntaan jos toiseen, eikä koko ajan ole ollut ihan selvää, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Tiedättekö sen tilanteen kun on jo suunnitellut omaa polkuaan hyvän matkaa eteenpäin ja sitten yhtäkkiä eteen tulee este joka kadottaa koko polun näkyvistä? Siinä kohtaa saattaa jäädä toviksi tienpieleen istuskelemaan tai alkaa kiireellä raivata uutta polkua. Voi olla että lamaantuu kokonaan polun varteen eikä pääse liikkeelle. 
Jos elämä ei heittele, se voi kulkea vähintäänkin mutkaisia ja mäkisiä reittejä. Joskus taas tasamaata kulkiessa tuntee kaipaavansa niitä arvoituksia, joita mutkan taakse kääntyvälle polulle kätkeytyy. Mistä löytyisi tuo mutkaisa reitti? Useimmiten käy niin että polulla pysähdys tulee siitä että olemme risteyksessä ja eteenpäin valittavia risteyksiä on monta. Nämä eivät välttämättä ole edes isoja elämänvalintoja, vaan ihan jokapäiväisiä kysymyksiä. Arjen eteenpäin menoon vaikuttaa miten valitsen toimia lasten kanssa aamukiireessä, tervehdinkö ärsyttävää kollegaa, reagoinko kuormittavaan sähköpostiin ja miten? Mistä tiedämme minkä ratkaisun valitsemme ja mihin suuntaan lähdemme elämää viemään?

Me aikuiset ihmiset yritämme järkeillä ja perustella ratkaisujamme. Mietimme miten meidän pitäisi toimia jotta valinnat toisivat parhaan mahdollisen tulokset. Se ei aina riitä, koska usein ratkaisuja on paljon tai niihin ei löydy sopivaa perustelua. Tarvitsemme poluillemme ja risteyksiin kunnollisia tienviittoja, joiden mukaan edetä. 
Meillä on omasta takaa järjestelmä joka luo noita tienviittoja. Niitä jotka ohjaa oikeaan suuntaan, käskee odottamaan, hiljentämään ja pohtimaan tai ottamaan kunnon loikan eteenpäin. Oikeassa elämässä näitä tienviittoja ovat tunteemme, koko niiden kirjo. Elimistöllämme täytyy olla tapa viestiä meille ympäristön ja elämän muutoksista, polkumme kulusta, jotta pysymme hengissä, tai ainakin voimme parhaalla mahdollisella tavalla. Jostain syystä tienviittamme eivät kuitenkaan aina näy tai emme osaa niitä katsoa tai lukea. Tienviittoja eli tunteitamme voimme kuitenkin oppia tulkitsemaan ja kuten usein tapahtuu, kun näemme yhden, alamme nähdä niitä enemmän ja useammassa paikassa.
Aloittelevalle suunnistajalle voi olla hyötyä muutamasta vihjeestä. Mitä tienviitoissamme voisi lukea? Otetaan helppo esimerkki. Kalenterissa on illalle kaksi päällekkäistä merkintää joiden väliltä et osaa päättää. Kumman valitset, eli mihin suuntaan päätös sinua vie? Tienviitassa oikeaan suuntaan voisi lukea esimerkiksi innostus, uteliaisuus, kunnianhimo, ilo ja uskallus. 

Entä jos haluaisitkin tehdä isomman ratkaisun? Vaihtaa työpaikkaa, muuttaa toiseen kaupunkiin tai alkaa opiskella. Jos näin on, olet itseasiassa jo muutaman viitan nähnytkin polkusi varrella ja kääntynyt suuntaan jossa alat haaveilla isommasta risteyksestä. Risteyksen tienviitoissa voi olla epävarmuuden, pelon ja varman päälle pelaamisen tunteita, toisaalle vievissä stressinsiedon, rohkeuden, itseensä luottamisen ja  heittäytymisen tunteet.
Kun polku tuntuu kapenevan muiden ihmisten polkujen levetessä ympärillä tai jonkun laittaessa esteitä tielle, yritämme usein sinnitellä omalla polullamme antaen muille tilaa. Polun varressa kuitenkin seisoo oman polun tärkeydestä kertova kyltti joka ajaa meitä puolustamaan omaa tietämme. Siinä kerrotaan terveellisestä vihasta,  oman arvon tunnosta ja sinnikkyydestä. 
Joskus polku on liian kivikkoinen ja kuluttava. Silloin polun reunalle ilmestyy ahdistuksen, pelon, epäonnistumisen ja surun merkkejä. Ne kehottavat pysähtymään, ottamaan aikalisän ja arvioimaan elämää uudestaan. Hetken aikaa pysähtymällä ja vanhasta polusta luopumalla alkaa huomata muita polkuja joille astua.   
Seuraavan kerran polun risteyksessä seisoessasi ja ihmetellessäsi, pysähdy hetkeksi katselemaan ja kuulostelemaan. Missä tienviitta on ja mitä se sanoo? Mikä tunne herää ja mihin suuntaan se on sinua ohjaamassa?

​
On se aika vuodesta kun kysytään sinniä. Härkäviikot ovat parhaimmillaan. Joulun ja uuden vuoden juhlallisuudet ja lomat on  taakse jäänyttä elämää ja nyt pusketaan pitkää talvea töitä, harrastusrumbaa, myyjäisiä, palavereja, muistioita, koulutuksia, kilojen karistusta ja kevään ensimmäisten merkkien epätoivoista odotusta. Miten tätä jaksaa?
Jotkut päivät kulkevat sujuvasti kuin vesi purossa, kun toiset taas tuovat mukanaan haasteita, harmaita hiuksia  ja hampaiden kiristelyä. Arjen keskellä epämiellyttävät tunteet tuntuu melkein kuuluvan peruspakettiin. Kiireen aiheuttama närkästys kun aikataulut mättää, aamukiukkuilevista lapsista johtuva harmi, ahdistus tenttialueiden laajuudesta, pettymys itseen kun kilot nousee vaa’assa samaa tahtia kun käsi käy karkkipussilla, jatkuva pimeiden aamujen väsymys… 
Entä jos olisikin toisin? Jos arki olisikin pienistä hetkistä nauttimista, seikkailua elämän keskipisteessä, mielenkiintoisesta hetkestä seesteiseen tuokioon kulkemista, ottamalla haastavat hetket oppina ja kokemuksena elämän varrella, kokemalla onnea oudoistakin asioista?  
Olisiko hienoa jos voisikin selättää kaikki kurjat tuntemukset ja päästää ne menemään käytön jälkeen taivaan tuuliin?
Keräsin kuvan alle muutamia vinkkejä kurjien tunteiden käsittelyyn arjen keskelle: 

Uuden vuoden kynnyksellä avautuu laajat maisemat menneeseen ja tulevaan vuoteen. Jotenkin väistämättä pohtii mistä olen tällä hetkellä tulossa ja minne menossa. Mennyt vuosi on ollut pitkä ja kaikessa tapahtumakirjossaan sekä mielenkiintoinen että raskas. Vuoden varrelle on jäänyt asioita joita mietin haikeudella ja jopa surulla, ne eivät enää palaa, mutta jäävät muistoihin osana elämää. Vaikka suru tekee kipeää, se on tarpeellista, jotta menneeseen ei jää kiinni.

Menneeseen katsominen tarkoittaa sitä että kohtaan myös virheet jotka tein. Yritän katsoa niitä oikeassa valossa ja hyväksyä kaiken aidosti ja rehellisesti. Jokainen virhe kertoo siitä että olen tehnyt asioita, joskus parhaani yrittäen ja joskus en niinkään ja sekin on myönnettävä. Jos en uskaltaisi katsoa taakse, en voisi nähdä virhettä enkä ymmärtää miten seuraavalla kerralla toimia toisin. En koe häpeää tai syyllisyyttä, vaikka joskus virhe muistuttaa itsestään pitkään. Ajan kanssa se kuitenkin sulaa pois ja jättää jälkeensä kiitollisuuden saadusta opista.

Viime vuoteen mahtui monta vanhaa ja uutta toivetta, ja uusia asioita alkoi. Vielä vuoden alussa ei tiedä mitä kaikkea aloitetuista asioista kasvaa, kantavatko ne hedelmää, vaativatko pidempää kypsyttelyä vai ovatko vaan hetken ilona. Uusien haaveiden suhteen olen toiveikas, niitä täytyy vaalia ja pitää yllä.

Uusi vuosi voi olla uuden alku. Niin oli viime vuonna ja tänäkin vuonna näyttää sama tapahtuvan. Viime vuoteen lähdin ison ihmissuhdemuutoksen myötä, tämä vuosi alkaa ammatillisesti uusin kuvioin. Uusi alku vaatii aina voimaa ja aiheuttaa saman tien kysymyksen siitä mistä sitä saan. Se vaatii rohkeutta, periksiantamattomuutta, sinnikkyyttä mutta myös hiljentymistä omien tarpeiden kuulosteluun. Ei jaksa lentää jos ei lepää.

Elämä on kiertokulkua, uudessa on aina mukana jotain vanhaa. Muutos tuo elämään uudet tuulet mutta muutosta ei tapahdu, jollei ole jotain josta muuttua. Muutos on myös mysteeri, josta ei koskaan voi arvata mitä siitä lopulta tulee. Kuinka tietää mistä kaikesta pitää kiinni, mikä on lopulta hyväksi ja mistä päästää irti, jotta uutta pääsee tilalle?
Ei auta muu kuin vain päättää miten muutokseen suhtautuu, tuli mitä tuli. Päätän ottaa uuden vuoden vastaan luottamuksella ja ilolla. Tästä tulee muutoksen keskelläkin ihan paras vuosi. 

Kun keskellä ajan virtaavaa vettä on mukana vanhaa ja uutta, kaikki kiteytyy oikealla hetkellä juuri sellaiseksi miksi pitääkin. 

Antoisaa vuoden alkua jokaiselle!